Se, mille uskottelee nauravansa itsessään, on jo aivan liian ulkoista, siis naurettavaksi sopivaa. Katsokaapa vain tarkkaan häntä, joka kertoo osaavansa nauraa itselleen: hän on väistämättä falski. Eikä hän missään tapauksessa voi sietää yleisönsä totisuutta: aina on naurettava mukana, ettei totisuutemme osuisi liikaa hänen todellisimpaan itseensä. Edellä mainittu pätee tietenkin myös itseironiaan ja sen hätäisiin arvostajiin.
E.M.Cioran. Mutta ilon kautta.
(Vaan olisiko pettymystä ja melankoliaa rakastavista lukijoista siihen?)
Metafysiikan halu hiipii taideromaanien lukemiseen huomaamatta. Jopa kun sitä tunnutaan vähättelevän - vaikkapa Joycen, Claude Simonin, Robbe-Grilletin tai Beckettin toimesta - metafyysistä lukemista huomaa harrastavansa kiertoteitse: janoavansa romaanilta edes vähäteltyä ylevyyttä, jonkin lausumattoman paremmuutta. (Uskon myös, että nämä kirjoittajat itse pyrkivät samaan efektiin.)
Volter Kilven Alastaron salissa on erinomainen esimerkki taideromaanista, joka poikkeaa tällaisesta “tahattoman” syvällisyyden dynamiikasta.
Kilpeä lukiessa ei erehdy metafysiikkaan koska hän on siihen liiaksi narsisti, siis aivan liian kiinnostunut itsestään. Taluttaessaan henkilöitä saliinsa ja venyttäessään itse rakastamaansa tyyliään äärimmäisyyksiin - enimmäkseen siinä onnistuen* - Kilpi harrastaa kirjoittamisen poseerausta metafysiikkan kustannuksella. Hän hylkää ajan ja ajattelemisen välisen suhteellisuuden, joko tietoisesti tai sitten huolimattomuuttaan kun unohtuu kirjoittamiseensa. Kertominen ajan ja paikan kustannuksella on pääasia. Henkilöiden sisäinen puhe ei sopisi missään tapauksessa Kilven kuvaamiin tiloihin; myös ajattelu vaatii oman aikansa ja paikkanasa, valveen kieli kun toiminnan tavoin on ajallis-avaruudellista.
Tässä kaksi esimerkkiä: luku 2, jossa Pukkilan olisi kuljettava huomiota herättävän hitaasti salin läpi ehtiäkseen ajatella Kilven kirjoittamin lausein sen mitä ajattelee, sekä luku 3, jossa piippua valitseva Härkäniemi herättäisi ajatteluunsa pysähtyneenä kummastusta muissa vieraissa.
Kilvelle itse on siis tärkeintä! Kirjoittamisen kopeus. Ja sekös meitä kopeita lukijoita harmittaa.
-
* Luku 5 on hirveä, kuin liian vanhaa suomifilmiä setämäisessä kahvia tarjoilevan talon tyttären havainnoinnissaan… Tähän lukuun meinasi koko Sali jäädä, mutta nyt olen taas päässyt käyntiin. Onneksi.
Otsikossa mainittu televisionäytelmä kertoi keskitysleiriparakissa käytävästä oikeudenkäynnistä, jossa syytettynä oli julmuutta salliva Jumala. Tinkimättömässä johdonmukaisuudessaan näytelmä johdatti ainakin uskonnottoman katsojansa näihin äärimmäisiin kysymyksiin:
Olisiko kovassa julmuuden paineessa uskonnottomankin mahdollista valita lohduttava ja hyväksyvä usko kärsimyksestä (ja samalla tietenkin sen aiheuttajasta) uskonnollisena kohtalona?
Onko samaa julmuuden painetta samassa tilassa kokiessa mahdollista samastua jumaliseen kohtaloonsa uskovaan yksilöön tai uskonnolliseen yhteisöön saadakseen (uskonnottomana) lohtua? Onko mahdollista eläytymällä samastua toisen kaohtaloon? Onko mahdollista kokea voimaistavaa ihmisyyttä heidän horjumattoman uskonsa läheisyydessä? Vai kokisiko vain kylmäävää sivullisuutta ja kateutta? Ainakin näytelmän fiktiossa kykenin eläytymään uskon tarjoamaan ihmisyyteen ja järjellä kumoamattomaan lohtuun. Uskon epäilijät tuntuivat näissä olosuhteissa voimattomilta ja koko epäily turhalta. (On siis mahdollista ajatella tilanteita, joissa epäilyllä ei ole rakentavaa tehtävää, pikemminkin päinvastoin.)
Uskolla voi olla epäilyä mielekkäämpi funktio. Tai yleensä oivaltaa, että epäilyllä on oltava mielekäs funktio. Ja että epäily voi ihmisyyden näkökulmasta kääntyä vastakohdakseen. Siinä mielestäni tämän näytelmän tärkeät ajatukset. (Muuten jumalasta lienee mieletöntä noissa olosuhteissa puhua mitään.)
Ja vielä: Kuuluuko julmuutta edes vastustaa, jos se nähdään jonkin käsittämättömän hyvän suunnittelemaksi kohtaloksi? Onko vastustettavaa pahaa tuolloin edes olemassa? Tarvitseeko pasifismia tai militarismia tai mitään siltä väliltä tuolloin edes valita? Uskonnottomana vastaukseni on aivan selvä: kyllä kuuluu, kyllä on olemassa, ja kyllä on valittava, koska on olemassa yhteisöjä ja yksilöitä, jotka eivät hyvän tuottamaan julmaan kohtaloonsa (sittenkään) usko ja siksi odottavat maallista pelastajaansa. Minun olisi mahdotonta ottaa todesta kenenkään metafyysisiä aatteita tai toiveita, jos itselläni on mahdollisuus toimia käytännöllisin välinein pelastaakseni niitä, jotka - tuostakin kadehdittavasta joukosta - ehkä sittenkin, äärimmäisimmällä hetkellä ajattelevat toisin, eivät sittenkää usko. Metafyysiseen relativismiin ihmisen, tai ainakin minun, on tässä maailmassa mahdotonta vetäytyä.
Takaisin Salingerin Sieppariin.*
Vielä jonkin aikaa sitten ajattelin sen mielekkyyden vaativan edes yhden tosiasian kiinnittämistä kerronnan jalustaan. Ajattelin, ettei kaiken ilmassa roikkuminen (ja nyt vieläpä kysyn: mistä?!) voisi toimia lukemisen perustana. Tämä käsitys johtui vain siitä, etten ollut vielä lukenut Siepparia tarpeeksi montaa kertaa. Nyt kaikki on toisin. Kun huomaa, ettei kiinnitettävää yksityiskohtaa kannata ollenkaan etsiä, voi kokea lukemisen täydellisen vapauden.
Sieppari on taydellinen zen-romaani.
-
*ks. luku 15.
Se että asenteemme** (kristilliseen) fundamentalismiin on helposti niin haastava ja hyökkäävä, johtuu ehkäpä siitä, ettei se edusta modernia humaania maailmankatsomustamme. Siksi liberaalille kristitylle ei esitetä mielellään kysymystä hänen fundamentaalista puolestaan (joka myös hänen kohdallaan on välttämätön uskon mahdollistumiseksi). Tämä näkyy hyvin esimerkiksi ajankohtaisohjelmissa, joissa fundamentalistit ja liberaalit kristityt on asetettu vastakkain. Niissä toimittajien on ilmeisen vaikeaa olla aidosti tasa-arvoisia kysyessään haastateltavilta uskon perustoja.
Myös taide voi sortua samaan. Juha Jokelan näytelmä Fundamentalisti esitti fundamentalistinsa epävakaana ja hyväksikäytettynä persoonana. Fundamentalismiin psykologisoitiin sitä horjuttava sisältö.
_
*Tämä oli ensin tarkoitettu edellisen kirjoituksen alaviitteeksi, mutta en halunnut näkökulman katoavan itsenäisen kirjoituksen varjoon.
**Meisyys tarkoittaa tässä sitä, mitä itse olen: uskonnotonta humanistia.
Kirkon kanta homoseksuaalisuuteen on erinomainen esimerkki ”äärimmäisten” kielipelien sekä muodon ja sisällön yhteensovittamisen ongelmasta. Tällä en kuitenkaan halua väittää, etteikö tähän uskonnolliseen paradoksiin olisi löydettävissä inhimillistä ratkaisua.
Ylen A-talk ohjelmassa 18.2.2010 homoseksuaalisten parisuhteiden vastustaja viittasi Raamatun kohtaan, jossa homoseksuaalisuus on este taivasten valtakuntaan pääsemiseksi. Liberaalia katsantoa edustava (homomies) vastasi tähän, että ei tulkitse tällä tavoin muodollisesti raamattua, että hänelle tässä on kyse sisällöstä, esimerkiksi siitä, onko kyse irstailusta. Hänelle tärkeintä on se, mitkä ovat ne rakkauden hedelmät, joita hänen parisuhteensa on tuottanut. Fundamentaalin muodon kannattaja vastasi tähän, että subjektiivinen hyvä ei kumoa Raamatun sanaa (ja uskonnottomanakin minun on myönnettävä fundamentalistille, että uskonnollisessa metafysiikassa paholainen voi hämätä ihmistä juuri subjektiivisuuden suhteellisuudella).*
Edellä esitetyssä dialogissa homosuhteessa elävän kristityn ongelmana on se, kuinka on mahdollista erottaa (tuomitseva) muoto (itselleen sopivasta - ja välttämättömästä) sisällöstä? Mitä yhtäällä jää sisällöstä jäljelle, kun (käsky)muoto toisaalla poistetaan? Vaikkapa sitten uskoa perustavan ylösnousemuksen muodosta kun muoto seksuaalisuutta kommentoivassa yksityiskohdassa kielletään? Tämä kysymys on väistämätön, vaikka sitä ei yleensä liberaalien toimittajien kuule liberaalilta kristityltä kysyvän. Liberaaleina humanisteina hekin haluavat mieluummin nähdä fundamentalistin kärvistelevän, kuten eräs tuttavani asian mainiosti kiteytti.
Fundamentalisti tietenkin joutuu tähän sisällön ja muodon ristiriitaan hänkin, ja häneltä sitä tässäkin ohjelmassa tarkasti kysyttiin: miksi kaikkia Raamatun ohjeita ei oteta enää heidänkään puolella kirjaimellisesti, vain tämä sukupuolisia mieltymyksiä käsittelevä? Fundamentaalin muodon kannattaja ei tietenkään kykene antamaan tolkkua vastausta, koska joutuu muokkaamaan muotoa itselleen sopivammaksi poistamalla kokonaisuudesta todistelun logiikkaan ja nykyaikaiseen ihmiskuvaan sopimatonta aineista.
Miten muoto ja sisältö siis enää olisivat erotettavissa sen enempää fundamentaalin kuin liberaalinkaan kristityn kohdalla, kun mykistetyt reunaehdot rajaavat niitä?
Uskonnottomana olen vilpittömästi sitä mieltä, että liberaalin (homoseksuaalin) kristityn ainut tapa selviytyä reaktiivisen kiistan kehästä ei ole yksityiskohtien (mahdoton) toisin todistaminen vaan hyppy “armon arvaamattomuuteen”, sisällön tietoinen valitseminen muodon kustannuksella ja kadotuksenkin uhalla. Hänen on luotettava armoon enemmän kuin kukaan ennen häntä on luottanut ja hänen jälkeensä ehkä tulee luottamaan. Hänen on siis tehtävä täysin subjektiivinen valinta itsensä ja Jumalan välillä. Kenelle armo enää olisi epävarmempaa - ja siksi täydellisempää?
“Ehkä te fundamentaalin muodon korostajat olettekin oikeassa, mutta absoluuttinen armo tarkoittaa minulle itseni valitsemista kaikessa, minkä koen tasa-arvoiseksi ja väkivallattomaksi rakkaudessa. Totta, ehkä armo ei ulotu minuun, mutta rakastan Jumalaa ja puolisoani niin paljon, että otan sen riskin.”
Noin liberaalin homokristityn olisi vastattava, ettei hän joutuisi todistelun mielettömään kehään. Perustettava äärimmäisimmän armon pelottavan subjektiivinen seurakunta itseensä.
_
* Lainaukset eivät ole sanatarkkoja.
Mihin nihilisti ikinä katsookin
katsovat tähdet häneen takaisin.
Kaikki mikä kysyy mielekästä syytä, kätkee vastakohtansa, siis nihilismin mahdollisuuden. Nihilismin perusta on juuri kyltymätön halumme syyhyn, sen pakottava voima. Nihilistille syy on kuin lapsi, joka kannattaisi heittää pesuveden mukana.
1
Taas Zizek: seksi saa täyttymyksensä tarinoissa joita ihminen jo seksiä harrastaessaan itselleen ja siten myös muille esimerkiksi pornografisen mielikuvaston ”kieliopilla” kertoo. Tarina siis on tärkein: se, kuinka objekti a (siis se, mikä meihin vaikuttaa mutta jota emme kykene kokonaan lausumaan) itselleen ja muille tulee todeksi “siitä” puhuttaessa. Zizekin mukaan tämä kuulemma koskee erityisesti naisia.
Mutta miksi se koskisi erityisesti seksiä? No tietenkin siksi, että psykoanalyytikot haluavat ensisijaisesti puhua siitä. Ja kuitenkin taiteilijuudessaan täysin seksuaalittoman Antti Hyryn tuotanto olisi käsittämätöntä ilman ensimmäisen objektin ja siitä puhumisen “välistä” eroa.
On Hyryn lukemisessa ja pornon ajattelmisessa tietenkin eroa: seksuaalinen fantasia ja mielikuvasto sekä siitä kertominen pyrkii vahvistamaan ja säilyttämään ekstaasia, Hyryssä taas puhuu mukavuudenhaluinen homo sapiens, joka toivoo kaiken olevan valmista jo ennen ensimmäistä (muuraamisen) aktia, mutta joka jo samalla, ajatellessaan ja puhuessaan, tietää pyrkimystensä mahdottomuuden ja vaitonaisesti tyytyy osaansa. Edellinen siis pyrkii säilyttämään ja toistamaan samaa, jälkimmäinen valmiiseen tilaan (jossa tämä sama loputtomassa liikkumattomuudessaan toistuisi minkään tai kenenkään toisen sitä toistamatta*).
2
Miksi minä lottoan? Ja vain vähintäin kahden, mielellään kolmen miljoonan potilla? Koska vain tuolla summalla uskon saavani kaiken kerralla valmiiksi ja voivani lopettaa kokonaan työn tekemisen.
Tässäpä siis teille hyryläisen jännityskertomuksen aihe: ensin kuvata lottoajan viikkoa jättipottia odotellessa ja toivetta kaiken saamisesta valmiiksi kerralla. Sitten aktin täyttymystä tai odotuksen lannistavaa katoamista. Tai kumpaakin tai ei kumpaakaan. Olisi siis tyhjä viimeinen luku tai sitten vaihtoehtoiset loput, siis kaksi viimeistä lukua. (Ja kaikki tämä ilman rahaan liittyvää moralismia, kiitos!)
3
En tiedä olisiko orgasmista edes pieneksi kuolemaksi. Siihen se ei ole kyllin lopullinen, sen ekstaasi siis aina liian varmasti toistettavissa. Mutta “vain kaksi oikein lotossa”. Se on jo ihan toinen juttu.
-
* Tähän hyryläiseen ekstaasiinhan sitä pyrkii filosofoidessaan, kokiessaan taidetta ja kirjoittaessaan siitä. Ja varsinkin kun jonkun alkaa hiljalleen havaita itselleen huonoksi, tuntee aina menettävänsä jotakin itseä kokoavaa (välitön paska on helpompaa käsitellä!). Objektiivinenkin kritiikki on aina jonkin sisäisensä suojelua, Itsensä mittaamista Toiseen. Siksi on läpeensä inhimillistä sokeutua suosikkiensa heikkouksille.